Turkkilainen Fazil Say on pianisti ja säveltäjä, jonka musiikki saa omaleimaisen värinsä jazzista ja lähi-idän musiikkiperinteistä.
Fazil Say itse soittaa solistina Mother Earth -pianokonsertossaan, jossa maat, metsät, meret ja joet saavat kukin oman osuutensa. Osakan maailmannäyttelyssä keväällä 2025 kantaesityksensä saanut teos kutsuu kiinnittämään huomiota ilmastonmuutokseen ja suojelemaan elämää.
Johannes Brahmsilla oli tapana puhua valmistuneista sävellyksistään kuivakkaan sävyyn. Neljäs sinfonia valmistui Brahmsin viettäessä kesäpäiviä itävaltalaisessa Mürzzuschlagin kylässä. Säveltäjä pelkäsi teoksen imeneen vaikutteita alueen ilmastosta: ”Täkäläiset kirsikat eivät ole makeita, niitä ei tee mieli syödä.” Säveltäjän vähättelevistä kommenteista viis: neljäs sinfonia on Brahmsin kypsä sinfoninen pääteos, jossa on toukokuun lämpöä.
Fazil Say: Mother Earth
Pianisti Fazil Say (s. 1970) teki läpimurtonsa säveltäjänä pianokappaleella Black Earth (1997), jota seurasi jättimäinen Nâzim-oratorio (2001). Sayn reilusti yli sadan teoksen joukosta tunnetuin lienee Istanbul Symphony (2009), joka voitti vuonna 2013 tuomariston erikoispalkinnon ECHO Klassik -gaalassa. Sayn suurteoksia yhdistää voimakas tarinallisuus sekä turkkilaistyyliä ja jatsia yhdistävät harmoniat. Loisteliaan soitinnuksen kruunaavat näyttävät lyömäsoitinosuudet. Niin myös seitsemänosaisessa pianokonsertossa Mother Earth (2024).
Teos syntyi ylellisyystuotejätti Cartierin tilauksesta Osakan 2025 maailmannäyttelyn Naisten paviljongin avajaisiin. Kantaesityksessä Osakan filharmonikoita johti Simone Menezes: ”Mother Earth kertoo kertoo ilmasto- ja ympäristökatastrofista, metsäpaloista ja napajäätiköiden sulamisesta”, Say on sanonut. ”Näyttää siltä, että ihmiset tuhoavat maapallon, ja tilanne on hälyttävä – enemmän kuin hälyttävä. Teokseni viesti on täysin kirkas.”
Puolituntinen konsertto maalaa lopunaikojen tunnelmaa paksulla pensselillä. Alussa piano heläyttää ilmoille toivoa herättelevän laulun, joka kulkee pääteemana kauhukuvia vyöryttävän konserton halki: tanner halkeilee ja vyöryvät massat hautaavat alleen kaiken elollisen; metsät katoavat savuna ilmaan ja eläimet parkuvat; meret nousevat tulvina maalle ja joet lakkaavat virtaamasta. Neljättä osaa Interludi ja päätösosaa Postludi varjostavat myös muistot Sayn pianokappaleesta Black Earth.
Johannes Brahms: Sinfonia nro 4 e-molli op. 98
”Sinfonia ei ole mikään vitsi”, kuuluu Johannes Brahmsin (1833-1897) lausahdus. Sinfonikkona Brahms aloitti verraten vanhana, 42-vuotiaana, ja lopetti vain kymmenen vuotta myöhemmin. Pitkän hiomisen tuloksena syntynyt ensimmäinen sinfonia oli raskas paukku niin säveltäjälle kuin kuulijoille. Toisesta sinfoniastaan hän povasi kaikkien aikojen murheellisinta musiikkia, mutta lopputulos onkin riemukas hyvän mielen ylistys. Kolmannessa sinfoniassa pessimismi ja optimismi kohtaavat tasaväkisinä, ensimmäisten sinfonioiden hybridinä.
Tänään kuultava Brahmsin neljäs ja viimeinen sinfonia palasi murheiden tielle. Ammatin ulkopuolella tarinaniskijäksi ja lapsenmieliseksi jekuttajaksi tiedetty Brahms hakeutui musiikissa mielellään molliin, ja duuritunnelmatkin hän hoiti saksalaisella särmikkyydellä niin perin pohjin, ettei huumorille jäänyt sijaa. Vitsikkyyttä Brahmsin musiikista saa totisesti etsiä.
Aina itsekriittinen Brahms oli kysynyt tuttaviltaan etukäteen mielipidettä neljännestä sinfoniastaan, ja vastaukset olivat poikkeuksetta torjuvia. Teoksen tiheä tekstuuri ja yksityiskohtien paljous oli yksinkertaisesti liian vaikean oloista musiikkia eikä sen äärellä ei voinut lepuuttaa aivojaan. Kuultuaan sinfonian ensimmäisen osan pianolla nelikätisesti soitettuna kriitikko Eduard Hanslick lausui: ”Tuntuu siltä, kuin olisin saanut turpiini kahdelta poikkeuksellisen älykkäältä ihmiseltä”. Brahmsin johtama kantaesitys lokakuussa 1885 otettiin kuitenkin innostuneesti vastaan.
Kehittelyn mestarina Brahms pystyy muovaamaan mistä tahansa aiheen rippeestä musiikin suuria muotovalioita. Neljännessä sinfoniassa hän ylittää jopa aiemmat saavutuksensa. Pienestä ja kauniisti huokailevasta pääteemasta hän yhdistää saumattomasti soljuvia aiheita ensiosassa Allegro non troppo.
Andante moderaton alussa Brahms osoittaa puheet hänen vanhanaikaisuudestaan osittain todeksi käyttämällä muinaiselta maistuvaa fryygistä moodia, erästä kirkkosävellajia. Allegro giocoso on Brahmsin sinfonioiden ainoa todellinen scherzo-osa. Päätösosa, J.S. Bachin kantaattiin nro 150 perustuva passacaglia-muotoinen Allegro energico e passionato ei jätä toivon kipinää kytemään edes loppusointuun.
Jaani Länsiö
Jukka-Pekka Saraste
Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan sekä syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan.
Helsingin kaupunginorkesterin taiteellisen johtoryhmän vetäjänä Saraste korostaa musiikin kulttuurista ja yhteisöllistä merkitystä: ”Sinfoniaorkesteri jaettujen elämysten tuottajana on arvokas ja hieno kokoonpano, jonka laadusta me jokainen orkesterissa haluamme pitää huolta.”
Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Zürichin Tonhalle-orkesteria, Berliinin Staatskapellea sekä Clevelandin orkesteria, Bostonin, Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita sekä New Yorkin filharmonikkoja.
Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 hän perusti vuosittaisen Fiskars Summer Festival -tapahtuman foorumiksi sekä suomalaisille että kansainvälisille taiteilijoille, jotta nämä voivat välittää kokemustaan seuraavalle muusikkosukupolvelle.
Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.
www.jukkapekkasaraste.com
Fazıl Say
Kun säveltäjä Aribert Reimann vieraili Ankarassa 1986, hän kuuli sattumalta 16-vuotiaan turkkilaispianistin esiintymisen ja hehkutti pianistiystävälleen David Levinelle: ”Sinun on kuunneltava hänen soittoaan – poika soittaa kuin paholainen!” Fazıl Sayn (s. 1970) ura on kestänyt nyt miltei 30 vuotta, ja sinä aikana hän on koskettanut laajoja yleisöjä ainutlaatuisella ja välittömällä esiintymistyylillään.
Say on esiintynyt orkesterien solistina ja kamarimuusikkona ympäri maailmaa, ja hänen ohjelmistonsa ulottuu Bachista romantiikkaan ja aikamme musiikkiin. Säveltäjänä hän esittää mielellään myös omia teoksiaan, kuten tänäkin iltana. Tähtiviulisti Patricia Kopatchinskajan kanssa Say on esiintynyt ja levyttänyt duona jo pitkään. Muihin Sayn pitkäaikaisiin yhteistyökumppaneihin lukeutuvat viulisti Maxim Vengerov, sellisti Nikolas Alstaedt, mezzosopraano Marianne Crebassa sekä Minetti- ja Modigliani-kvartetit.
Say on sekä Schleswig-Holsteinin musiikijuhlien että Gstaadin Menuhin-festivaalin residenssitaiteilija konserttikaudella 2025–26, jonka aikana hän esiintyy mm. Camerata Salzburgin ja NDR Radiophilharmonien kanssa. Residenssiin kuuluu myös tilaustöitä säveltäjä-Saylta.
Fazıl Sayn diskografia kattaa yli 50 levyä, joista mainittakoon kriitikoilta kiitosta saanut Beethovenin pianosonaattien kokonaislevytys ja Bachin Goldberg-muunnelmat.
