Nuno Coelho
Portugalissa syntynyt Nuno Coelho on noussut vain muutamassa vuodessa maailman parhaiden orkestereiden kausiohjelmien vakionimeksi. Konserttitalot Argentiinasta Kiinaan ja Meksikosta Japaniin sekä lukuisat eurooppalaisorkesterit, kuten Barcelonan sinfoniaorkesteri, Luxemburgin filharmonikot, Haagin Residentie Orkest, Hampurin sinfoniaorkesteri ja Baijerin radion sinfoniaorkesteri ovat täyttäneet Coelhon kalenteria kutsuilla ja uusintakutsuilla. Tänään hän debytoi Helsingin kaupunginorkesterissa.
Nopeasta urakiidostaan huolimatta Coelho ei ole mikään tähdenlento. Hänen meriittinsä musiikkikilpailussa ovat poikkeuksellisen vakuuttavat. Ensimmäinen sija Portugalin Radion kapellimestarikilpailussa, Neeme Järvi -palkinto Gstaadin Menuhin -festivaalilla, finaalipaikat sekä Nestlén että Salzburgin kilpailuissa. Kilpailu-uransa kirkkaimpana kruununa on voitto vuonna 2017 maineikkaassa Cadasquésin kilpailussa, jonka aiempiin voittajiin kuuluvat Helsingissäkin vierailleet Pablo González ja Gianandrea Noseda.
Nuorena Coelho ei kuitenkaan tähdännyt kapellimestariksi. Hänen perheensä ei ollut erityisen musikaalinen, ja viulunsoiton hän aloitti vasta kymmenenvuotiaana, silloinkin puolivakavissaan. Orkesterin johtaminen alkoi pakon sanelemana, sillä opiskellessaan Brysselissä hänen oli valittava jokin sivuaine viulunsoiton lisäksi. Koska Coelho soitti orkestereissa, hän ajattelin kapellimestarin taidoista olevan ammatissa hyötyä. Lopulta kapellimestarin opinnot veivät mennessään, ja pian hän hakeutui Zürichin taideyliopistoon Johannes Schlaeflin luokalle.
Ennen läpimurtoaan Coelho työskenteli vuosina 2015–2017 Alankomaiden filharmonikoiden apulaiskapellimestarina. Hän on myös avustanut mm. Gustavo Dudamelia, Bernard Haitinkia, Andris Nelsonsia ja Susanna Mälkkiä. Tällä kaudella Coelho on kiinnitetty yhdeksi Lissabonin Gulbenkian-orkesterin vierailijoista.
Eric Lu
Yhdysvaltain Bedfordissa, Massachusettsissa kiinalais-taiwanilaisille vanhemmille syntynyt Eric Lu (s. 1997) on yksi viime vuosien puhutuimpia pianisteja ja kiitetyimpiä Chopin-spesialisteja. Hän on viime vuosina soittanut resitaaleja kaikkialla maailmassa São Paulosta Singaporeen ja solistina esimerkiksi Detroitin ja Seattlen sinfoniaorkesterin sekä Tukholman, Los Angelesin ja BBC:n filharmonikoiden konserteissa. Syksyllä 2021 hän soitti RSO:n solistina Musiikkitalossa ja viime viikolla Tapiola Sinfoniettan solistina Espoossa. Tänään hän debytoi Helsingin kaupunginorkesterin vieraana.
Lun kansainvälinen konserttiura käynnistyi toden teolla Lun saatua ensipalkinnon Leedsin pianokilpailussa vuonna 2018 ensimmäisenä amerikkalaisena lähes 50 vuoteen. Kilpailussa hän soitti muiden muassa Chopinin toisen pianosonaatin ja neljännen balladin. Lun tekniset taidot ja emotionaalinen syvyys huomattiin jo vuonna 2015, kun hän sai neljännen palkinnon Varsovan Frédéric Chopin -kilpailussa. Finaaliteoksena hän soitti tänään kuultavan e-molli pianokonserton. Tätä ennen hän oli voittanut Chopin-kilpailut niin Moskovassa kuin Miamissa.
Chopinin konsertto oli yksi ensimmäisiä säveltäjä kuulemiaan teoksia: ”Olin ällikällä lyöty”, hän on muistellut. ”Se oli niin koskettava. En voinut kuvitellakaan, että niin kaunista ja intohimoista musiikkia on mahdollista kirjoittaa.”
Lu aloitti pianonsoiton viisivuotiaana, ja tiesi jo varhain haluavansa ammattilaiseksi. Viralliset opintonsa hän aloitti New Englandin konservatoriossa ja jatkoi Philadelphian maineikkaassa Curtis Institute of Musicissa Jonathan Bissin ja Robert McDonaldin johdolla. Hänen opettajiinsa kuuluu myös Dang Thai Son, ensimmäinen Varsovan Chopin-kilpailun voittanut aasialainen.
Jaani Länsiö
Antonín Dvořák: Alkusoitto Othello
Vuonna 1891 Antonín Dvořák (1841–1904) sai valmiiksi jättimäisen Requiemin orkesterille, solisteille ja kuorolle. Vastoin edeltäjiensä perinteitä hän ei säveltänyt sitä kenenkään muistolle, ei yhdenkään tuttavansa hautajaisiin tai edes oman kuolevaisuutensa merkiksi. Koskettavuudestaan huolimatta se oli puhtaasti tutkielmallinen teos, jossa 50-vuotias Dvořák tarkastelee oppimiaan sävellystekniikoita, elämänkaartaan ja muita historian suuria sielunmessuja.
Heti Requiemin jälkeen hän alkoi säveltää sille instrumentaalista vastinparia, kolmen orkesterialkusoiton sarjaa Luonto – Elämä – Rakkaus (1892). Jos Requiem käsittelee elämää ja kuolemaa tuonpuoleisessa, kolme orkesterialkusoittoa pohtivat elontietä maallisesta näkökulmasta. Alunperin teokset muodostivat kokonaisuuden, mutta Dvořák julkaisi ne myöhemmin kolmena erillisenä opuksena. Ensimmäinen osa (Luonto) esittää auvoisen kuvaelman paratiisista, toinen osa (Karnevaalit) taas huolettoman kohtauksen ihmiselon ehtymättömästä riemusta.
Rakkautta kuvaava päätösosa on sarjan pessimistinen päätös. Dvořák kuvaa ihmissielua, joka ei ymmärrä arvostaa sille annettua elämää tai pitää sitä kauniina ja hyvänä. Hän oli nimetä teoksen joko Traagiseksi alkusoitoksi tai Eroicaksi, mutta päätyi lopulta Othelloon William Shakespearen näytelmän mukaan. Teoksen tarina seuraa pahan Jagon sekä rakastavaisten Desdemonan ja Othellon kolmiodraamaa, jonka päätteeksi vain Jago jää henkiin. Partituurin käsikirjoituksessa on Dvořákin muistiinpanot: ”He syleilevät toisiaan hiljaisuuden huumassa… Othello koettaa murhata hänet vihan vallassa… Viimeisen kerran hän vakuuttaa syyttömyyttään… Hän kuolee ääneti… Epätoivoinen Othello alkaa katua tekoaan; sielunsa tuska helpottaa… Hän rukoilee… Suutelee häntä viimeisen kerran… Hän muistaa kauhean rikoksensa… Päättää tehdä itsemurhan… ja kuolee.”
Jaani Länsiö
Frédéric Chopin: Pianokonsertto no 1 e-molli op. 11
Puolalainen Frédéric Chopin (1810–1849) on säveltäjä, jonka luova nerous kukki pienimuotoisissa teoksissa. Hän kirjoitti kylläkin esimerkiksi kolme pianosonaattia, pianotrion ja sellosonaatin, mutta ne eivät sävellyksinä ole aivan yhtä tunnusomaisia kuin balladit, nokturnot, poloneesit, etydit, masurkat ja muut pianokappaleet, jotka liikkuvat jossakin konserttimusiikin ja salonkimusiikin välimaastossa. Kaikkein laajimmat teoksensa, kaksi pianokonserttoa, hän sävelsi ollessaan hädin tuskin 20-vuotias. Varsovassa Chopin oli kaupungin ja jopa koko Puolan parhaimman pianistin maineessa. Oli korkea aika tähdätä korkeammalle. 1800-luvun virtuoosi-kultti suosi muusikkoja, jotka sävelsivät itselleen mahdollisimman näyttäviä teoksia. Chopin kirjoitti pianokonserttonsa, jotta voisi esittää niitä myös ulkomailla, uraansa edistääkseen.
Ensimmäisenä valmistui f-molli-konsertto (op. 21) jonka Chopin kantaesitti Varsovassa maaliskuussa vuonna 1830. Saman vuoden lokakuussa oli e-molli-konserton (op. 11) kantaesityksen vuoro. Koska jälkimmäinen teos julkaistiin ensin, se sai järjestysnumeron yksi eikä kaksi.
Varsovassa yleisö otti e-molli-konserton innolla vastaan. Pari viikkoa myöhemmin Chopin esitti teoksen Pariisissa, ja myös ranskalainen yleisö piti konsertosta. Vaikutusvaltainen arvostelija François-Joseph Fétis hehkutti: ”Tässä teoksessa on henkeviä melodioita ja mielikuvitusta, ja kaikkea leimaa yksilöllisyys.” Chopinin myöhemmän tuotannon valossa konsertto on kuitenkin myös hyvin perinteinen. Se on omistettu saksalaiselle pianisti-säveltäjä Friedrich Kalkbrennerille. Kalkbrennerin solistiosuudeltaan briljantti d-mollipianokonsertto vuodelta 1823 on toiminut Chopinin konserton esikuvana.
E-molli-konserton laajassa ensimmäisessä osassa (Allegro maestoso) on kolme tärkeää teemaa. Toinen osa on tunnelmallinen Romanssi (Larghetto). Chopin kirjoitti siitä eräälle ystävälle: ”Osa on rauhallinen ja alakuloinen. On kuin joku tutkiskelisi sisimpäänsä ja löytäisi onnellisia muistoja. Osa on eräänlaista haaveilua kuutamossa, kevään aikaan.” Konserton päättää leikkisä Rondo (Vivace).
Christian Holmqvist
Miroslav Srnka: Tak klid
Miroslav Srnka (s. 1975) on elävistä tšekkisäveltäjistä todennäköisesti soitetuin. Hänen teoksiaan kuullaan niin nykymusiikkiorkesterien, kuten Pariisin Ensemble InterContemporainin, Klangforum Wienin, Ensemble Modernin kuin perinteisten sinfoniaorkesterien ohjelmissa. Useista Srnkalle myönnetyistä palkinnoista merkittävin on Ernst von Siemensin musiikkisäätiön säveltäjäpalkinto vuodelta 2009.
Srnka ei kommentoi teostensa sisältöä saati kirjoita niistä esittelyitä. ”Kun minä säveltäjänä annan lausunnon teoksestani, ohjaan teoksen vastaanottoa”, hän on kommentoinut. ”Kuten säveltäjä Petr Bakla sanoo, teen sävellyksestäni silloin kiinnostavamman kuin se onkaan. Teoksen nimi on ainoa pysyvä asia, jonka avulla säveltäjä voi kommunikoida kuulijoilleen, ellei hän ole muuten tekemisissä heidän kanssaan. Nimen tulee riittää.”
Vuonna 2005 valmistunut Tak klid (suom. Rauhoituhan nyt) kantaesitettiin Prahassa Hradec Královén filharmonikoiden konsertissa Andreas Weiserin johdolla. Teoksen innoittajana ovat säveltäjä Leoš Janáčekin kirjeet itseään 38 vuotta nuoremmalle muusalleen Kamila Stössloválle. Janáček lähetti yli 700 rakkauskirjettä kymmenen vuoden aikana, vaikka Stösslová vastaili harvakseltaan. Kun säveltäjä vaimo Zdeňka sai vihiä miehensä puuhista, Janáček kirjoitti muusalleen:
”Rakas Kamila! Rauhoituhan nyt… Luonteeltani intohimoisena miehenä kaipaan lämmintä sielua, tunnetta, myötätuntoa. Kohtalo toi sinut polulleni – ja vaalin noita aikoja sisälläni, lohduttaudun niillä. Eikä siinä ole mitään väärää; tekeekö tämä minusta pahan ihmisen? Tuomitse minut, jos tahdot… elämäni jatkuu ennallaan ”hymyillen”… Olet kaukana minusta, mutta silti lähimpänä sydäntäni.”
Richard Strauss: Sarja oopperasta Ruusuritari op. 59
Richard Strauss (1874–1949) koetteli sävellajien rajoja traagisilla läpimurto-oopperoillaan Salome ja Elektra. Rohkeasti uuden musiikin harmonioita käyttäneet oopperat jäivät lopulta ainutkertaisiksi kokeiluiksi; Strauss vaihtoi tyylilajin komediaan, hyppäsi nykyajasta kuvitteelliseen menneisyyteen ja hylkäsi uudistusmieliset aikeensa populaarityylin tieltä. Syntyi yksi oopperahistorian suurimmista menestysteoksista, Ruusuritari (1911). Yleisö rakasti teosta, ja sitä esitettiin yksin Dresdenissä ensi-iltavuotenaan peräti 50 kertaa, ja pian koko Eurooppa hyräili sen melodioita. Ooppera oli taiteen tuotteistuksen pioneeritöitä: loppuunmyytyjä näytöksiä varten perustettiin erillisiä Ruusuritari-junayhteyksiä, joissa tupruteltiin Ruusuritari-sikareita ja kilisteltiin Ruusuritari-samppanjalla.
Straussin vakiolibretisti Hugo von Hofmannsthalin kirjoittaman oopperan tapahtumat sijoittuvat 1750-luvun Wieniin, jossa salarakas Octavian viettelee Marsalkattaren ja nuori Sophie välttelee irstaan paroni Ochsin lähentelyä. Valeasut ja väärinkäsitykset sekoittavat pakkaa ja monien kommellusten jälkeen nuori pari saa toisensa. Juoni kulkee upeiden wieniläisvalssien säestyksellä siitä huolimatta, että varsinainen wienervalssi keksittiin vasta noin sata vuotta oopperan tapahtumien jälkeen.
Oopperan parhaista paloista koottiin sarja vuonna 1945 Straussin luvalla. Alkufanfaari vie keskelle Octavianin ja Marsalkattaren makuuhuonetta. Käyrätorvien hurjastelu ja kuohuvat huiput vihjaavat tapahtuman luonteesta. Juonen keskeinen elementti hopearuusu esitellään kromaattisesti helisevillä soinnuilla. Seuraa lemmekäs, lukuisten soolojen melodinen kohtaus Octavianin ja Sophien kesken, kunnes paroni pelmahtaa sisään vaskijylinän seasta tanssahdellakseen lempivalssinsa. Musiikin straussilaiset pidätykset ja paisutukset kuvaavat haikeaa hetkeä, kun Marsalkatar ja paroni huomaavat nuorten valinneen toisensa vanhusten sijasta. Viimeinen valssi päättää sarjan karnevalistisesti.
Jaani Länsiö
