Elena Schwarz
Sveitsiläis-australialainen Elena Schwarz on tullut ryminällä parrasvaloihin. Ensin hän vakiinnutti nimensä suurena lupauksena, ja sitten hän myös lunastanut kaikki odotukset. Suomessa hänestä puhuttiin jo vuonna 2015, kun hän sai Vaasan Jorma Panula -kilpailussa toisen palkinnon. Tätä ennen hän oli voittanut Prinsessa Astrid -kilpailun Norjassa. Vuonna 2017 hänet nimitettiin Mikko Franckin assistentiksi Ranskan radion filharmoniseen orkesteriin, ja samalla hän piti apulaiskapellimestarin paikkoja sekä Tasmanian että Länsi-Australian sinfoniaorkestereissa. Vuonna 2018 hän pääsi Gustavo Dudamelin johtamaan Los Angelesin sinfoniaorkesterin Fellowship-ohjelmaan.
Pikakelaus vuoteen 2022, ja Elena Schwarz on johtanut konsertteja esimerkiksi Ala-Saksin valtionorkesterissa Hannoverissa, Detroitin sinfoniaorkesterissa, Liverpoolin kuninkaallisissa filharmonikoissa, Berliinin saksalaisessa sinfoniaorkesterissa ja BBC:n Walesin sinfoniaorkesterissa. Helsingin kaupunginorkesterissa hän debytoi tänään. Schwarz on myös tehnyt työtä musiikin ja ihmisten parissa suljettujen piirien ulkopuolella, Palestiinan nuoriso-orkesterissa ja Kabulin konservatoriossa Afganistanissa. Schwarzin perheessä ei ole muita muusikoita, vaan hänen vanhempansa ovat lääkäreitä.
”Ehkä juuri siksi olen aina halunnut kommunikoida meidän ympyröidemme ulkopuolelle”, Schwarz on sanonut. ”Siksi haluan mennä paikkoihin, jotka ovat vähemmän etuoikeutettuja kuin omat synnyinseutuni.”
Myöskään Schwarzin repertuaari ei tunne rajoja. Hän on yhtä kotonaan Brahmsin kuin Boulezinkin parissa. Tästä huolimatta hänet tunnetaan parhaiten uuden musiikin kapellimestarina, joksi hän erikoistui Arturo Tamayon johdolla Svizzeran konservatoriossa Sveitsissä. Tätä ennen hän opiskeli musiikkitiedettä ja sellonsoittoa Genevessä, kunnes siirtyi Laurent Gayn kapellimestariluokalle. Opintojaan hän täydensi Edward Saïd -konservatoriossa Israelissa. Nykymusiikkiin häntä ovat johdatelleet myös Matthias Pintscher ja Peter Eötvös, jonka Focus-teoksen Schwarz myös kantaesitti tammikuussa Kölnin WDR-sinfoniaorkesterissa.
Alban Gerhardt
Saksalainen Alban Gerhardt on kiistämättä ”yksi hienoimmista sellisteistä, ilmeikäs, konstailematon ja alati tyylikäs”, kuten The Guardianin kriitikko Rian Evans on häntä luonnehtinut. Gerhardtin uran solistisia kohokohtia on turha yrittää listata; hän on soittanut käytännössä kaikkien Euroopan suurorkestereiden kanssa, mutta konsertoinut siinä sivussa myös Saksan paikallisjunissa.
Vuonna 1969 syntynyt Gerhardt peri musikaalisuutensa vanhemmiltaan, koloratuurisopraanoäidiltään sekä isältään, joka on soittanut viulua Berliinin filharmonikoissa yli 40 vuoden ajan. ”Olin neljävuotias, kun isäni koetti pakottaa minutkin soittamaan viulua – yritys, joka epäonnistui surkeasti paitsi minun, myös neljän nuoremman sisarukseni kanssa,” Gerhadt on muistellut. Viulun sijasta hän valitsi pianon ja otti sen rinnalle melko pian myös sellon.
”Eräänä päivänä siskoni Manon oli juuri aloittanut oman viulukokeilunsa, kun äitini kysyi, kiinnostaisiko minua soittaa pianon lisäksi jotain muutakin, ehkäpä selloa. Saadakseni hänet pois kimpustani, kahdeksanvuotias minä suostui ehdotukseen. Äitini on myöhemmin sanonut, että sillä hetkellä minulle olisi kelvannut mikä tahansa soitin.”
Vain kymmenen vuotta myöhemmin Gerhardt soitti kamariorkesterin solistina Berliinin Philharmoniessa, ja vuonna 1991 hän debytoi läpimurtokonsertissaan filharmonikoiden solistina Semyon Bychkovin johdolla. Gerhardt opiskeli ensin Marion Vetterin ja Götz Teutschin, ja myöhemmin Markus Nyikosin johdolla. Legendaarinen Boris Pergamenschikov lienee tärkein hänen mentoreistaan. Pitkin 1990-lukua hän voitti tärkeitä kilpailuita, kuten arvostetun ARD-kilpailun Münchenissä. Useista levytyksistään hänelle on myönnetty esimerkiksi kolme ECHO Klassik -palkintoa sekä ICMA ja MIDEM -palkinnot sekä BBC Music Magazinen palkinto.
Muusikkona Gerhardt kokee velvollisuudekseen tarjoa apua sitä tarvitseville, esimerkiksi majoittamalla afgaanipakolaisen ja esiintymällä mm. kouluissa, sairaaloissa ja nuorisolaitoksissa. Hän on aktiivinen myös esimerkiksi #Musicians4UnitedEurope-liikkeessä,
Gerhardt soittaa Matteo Gofrillerin vuonna 1710 rakentamaa selloa.
Jaani Länsiö
Vito Žuraj: Api-danza macabra
Ihminen osaa matkustaa Kuuhun, laskea eksoplaneetan kaasukehän korkeuden, kehittää pikavauhtia rokotteen koronavirusta vastaan ja jopa panna juotavaksi kelpaavaa alkoholitonta olutta. Ihminen on nero! Mutta silti: ihmisestä on muulle luonnolle lähinnä haittaa, kun taas hyönteiset ovat luonnonkierrolle välttämättömiä. Pölyttäjiä tarvitaan, hapen saantimme nyt ja tulevaisuudessa on paljolti niistä kiinni. Jos hyönteiset katoavat, todennäköisesti tukehdumme kaikki.
Valitettavasti ihmisen aiheuttama luontokato on jo nyt fakta. Slovenialainen säveltäjä Vito Žuraj (s. 1979) huomauttaa, että ennen saatoimme maaseudun läpi ajaessamme manata auton tuulilasiin iskeytyviä hyönteisiä, mutta nykyään lasit säilyvät puhtaina. Erityisesti mehiläisten määrä on romahtanut: jopa 40 % villimehiläislajeista on jo vaarantuneita. Syynä ovat paljolti ympäristömyrkyt.
Kun Westdeutsche Rundfunk -orkesteri tilasi Vito Žurajlta lyhyen orkesteriteoksen osaksi Miniaturen der Zeit (”Ajan miniatyyrit”) -sarjaansa, sävelsi hän vuonna 2020 vajaan kuuden minuutin mittaisen teoksen Api-danza macabra (”Mehiläisten kuolemantanssi”), joka kantaesitettiin vuonna 2021 Kölnissä. Žuraj ei harmittele pelkästään pörriäisten katoa, vaan kaipaa myös niiden luomaa akustista maisemaa. Kukapa ei osaisi kuvitella kesäisellä kedolla kuuluvaa tasaista surinaa? Tämä äänimaisema on myös katoamassa.
Tästä muistuttamaan Žuraj luo orkesteriteoksen, joka on samaan aikaan kuvaileva ja abstrakti. Musiikki käynnistyy vauhdilla ja innolla, kukkien sekaan syöksyvän hyönteisparven surinan ja näennäisen umpimähkäiset liikkeet voi tuntea suorastaan fyysisesti. Avuksi tulevat laajennetut soittotavat, kun lyijykynät korvaavat viulujen jouset, ja puhaltajat tuottavat ääntä pelkällä suukappaleella. Meno hiipuu, kun sordinoitu sooloviulu syttyy soittamaan laskevaa kulkua. On kuin luonto itsekin ihmettelisi, mitä on oikein tapahtumassa. Musiikki etenee lyömäsoitinten luomaan voimakkaaseen vaiheeseen, joka enteilee laajempaa tuhoa – ihminenkö tässä mellastaa? Metallisordinolla vaimennettu sooloviulu palaa lopulta entistä hauraampana muistuttamaan, ettemme välttämättä edes ymmärrä menetyksiämme, ennen kuin on jo myöhäistä.
Mieczysław Weinberg: Sellokonsertto op. 43
Vanhemman kollegan työntöapu on ollut monen nuoren säveltäjän uran suurin sytyttäjä. Schumann edisti voimakkaasti Brahmsin uraa, ja tämä puolestaan auttoi monin tavoin Dvořákia. Tällainen oli myös puolanjuutalaisen Mieczysław Weinbergin (1918-96) ja Dmitri Šostakovitšin suhde.
Juuri sävellysopintonsa päättänyt Weinberg pakeni syksyllä 1939 natsien hyökkäystä Neuvostoliittoon – erikoinen, jopa kohtalokas pakosuunta oli sillä hetkellä ainoa mahdollinen, ja välttämätön: Weinbergin Puolaan jäänyt perhe murhattiin kohta. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon pakotti jatkamaan pakoa Uzbekistanin Taškentiin saakka. Siellä Weinbergiä kohtasi onnenpotku: hänen 1. sinfoniansa päätyi Šostakovitšin käsiin, ja tämä onnistui järjestämään Weinbergille luvan muuttaa Moskovaan. Säveltäjistä tuli läheiset ystävykset loppuelämäksi. He myös soittivat teoksiaan nelikätisesti pianolla sekä yksityisesti että julkisesti. Elo diktatuurin alla oli kuitenkin kaikkea muuta kuin huoletonta, ja Weinberg päätyi vuonna 1953 ”juutalais-porvarillisuudesta” syytettynä jopa vankilaan ja Stalinin likvidointilistalle, jolta hänet pelasti ilmeisesti vain Šostakovitšin anelu – vaikka tämän omakin henki oli hiuskarvan varassa. Toki Stalin ehti itsekin kuolla Weinbergin vankeuden aikana.
Weinbergin tuotanto on laaja ja monipuolinen: 26 sinfonian ja 14 jousikvarteton lisäksi teosluettelosta löytyy kaikkea dodekafonisesta avantgardesta teatteri- ja sirkussävelmiin. Weinbergin tähti on alkanut nousta todella vasta 2000-luvulla, reilusti hänen kuolemansa jälkeen.
Neliosainen sellokonsertto opus 43 valmistui vuonna 1956. Sen avausosa käynnistyy suoraan sellon mietiskelevällä melodialla, jota matalat jouset varoen myötäilevät. Moderato-osaan siirrytään keskeytyksettä, mutta taiteraja on helppo huomata musiikin intensiteetin ja tempon kiihtymisestä, kun myös puhaltimet ottavat suuremman roolin. Tunnelma muuttuu Allegrossa, joka scherzon luonteestaan huolimatta saa laajan soolokadenssin myötä keskeisen aseman koko teoksessa. Finaali (niin ikään Allegro) saattelee konserton kirkastuvaan päätökseen.
Bohuslav Martinů: Sinfonia nro 1
Moni uusklassismiksi kutsutun tyylisuunnan edustaja on jonkinlainen väliinputoaja. Toki uusklassismi on jo määritelmänä kovin löyhä: uusklassismista käy lähes kaikki 1. maailmansodan jälkeinen musiikki, joka ei ole avantgardea eikä romantiikkaa, musiikin ei tarvitse viitata varsinaiseen klassismiin. Riittää, että musiikissa on pulssi ja satunnaisia duuri- ja mollisointuja.
Böömiläinen Bohuslav Martinů (1890-1959) kuuluu näihin uusklassikkoihin. Alunperin viulistina toiminut Martinů jätti kotimaansa ja asettui Pariisiin 1920-luvun alussa juuri sopivasti, kun kaupungin musiikkielämä oli nousemassa suursodan jäljiltä taas kukoistamaan. Vaikka sai Pariisista vastakaikua musiikilleen, Martinů ei säveltäjänä ranskalaistunut. Avantgarde tai skandaalien haku ei häntä kiinnostanut. Monien muiden taiteilijoiden tavoin Martinů pakeni vuonna 1940 fasismia Yhdysvaltoihin. Vaikkei ollut juutalainen, oli hän silti päätynyt Ranskan miehittäneiden natsien asettamaan esityskieltoon.
Martinů onnistui saamaan tukevan jalansijan Amerikassa hyvin nopeasti, ja sai mm. sinfoniatilauksen kapellimestari Sergei Koussevitzkyltä. Hän oli muutoin yksi viime vuosisadan tuotteliaimmista säveltäjistä, mutta sinfonian lajityyppiin Martinů ei ollut tuolloin – yli 50-vuotiaana – vielä kajonnut. Vuodesta 1942 Martinůlta sitten ilmestyikin viitenä vuotena peräkkäin uusi sinfonia, kuin konsanaan suosikkikirjailijalta teos joulumarkkinoille. 1. sinfonia valmistui syyskuun 1942 alussa ja sai kantaesityksensä jo kahden kuukauden kuluttua.
Sinfonikkona Martinů vakuuttaa heti debyytissään. Avausosa alkaa kuin eri suuntiin katsellen, ilmassa on levottomuuden värinää, mutta aikansa vellottuaan musiikki saavuttaa rauhan. Sinfonian toinen osa on Scherzo, joka käynnistyy vilkkaana, mutta päätyy pian pohtimaan soolo-oboen esittämiä kysymyksiä. Ärhäkkä meno laantuu vasta Largossa, jonka kontrabassot nostavat esiin kuin tuhotulvasta palautuvan ympäristön. Tämän jakson säveltämisen aikaan uutiset kertoivat natsien tekemästä joukkomurhasta Tshekin Lidicessä, ja Largo onkin tulkittu tuon karmean tapahtuman muistomerkiksi. Finaali lähtee liikkeelle viipyilemättä ja tanssahtelee vaihtelevissa rytmeissä eteenpäin. Sen keskijakso on jälleen harhailua, mutta kun suunta löytyy, musiikki kääntyy juhlaan ja valoon.
Osmo Tapio Räihälä
