Musiikkia maailman ääripäistä. Joonas Ahonen soittaa Broadway-henkisen konserton, Jukka-Pekka Saraste johtaa neuvostojohdon sensuroiman sinfonian.
Jukka-Pekka Saraste tuo 1900-luvun alkupuolen musiikkimaailman vastakohdat saman katon alle. Kun Šostakovitšin synkkyyttä tulviva sinfonia joutui sensuurin hyllyttämäksi, säihkyy Gershwinin pianokonsertto Broadway-näyttämöiden tunnelmaa. Joonas Ahosen taiturillinen ote on kerännyt kiitosta niin Suomessa kuin maailmallakin.
Jukka-Pekka Saraste
Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) aloitti menestyksellisen musiikillisen taipaleensa ensin pianistina ja sitten viulistina legendaarisen Heimo Haiton opissa. Kurinalaisempaan työskentelyyn hän oppi Helsingin kaupunginorkesterin entisen konserttimestarin Naum Levinin ohjauksessa. Jo alle kouluikäisenä hän harjoitteli orkesterinjohtoa äänilevyjen ääressä äitinsä sukkapuikko kädessään, mutta orkesteriuransa hän aloitti Lahden kaupunginorkesterin viulistina.
Helsinkiin muutettuaan Saraste vaihtoi Radion sinfoniaorkesteriin, ja opiskeli samalla Sibelius-Akatemiassa Anja Ignatiuksen johdolla. Kapellimestariopinnot Jorma Panulan tähtitehtaaksi osoittautuneella luokalla olivat hedelmällisiä, ja Sarasteen viulu vaihtui pian tahtipuikoksi. Vuonna 1985 alkanut päävierailijakiinnitys Radion sinfoniaorkesterissa jatkui vuonna 1987 ylikapellimestarinimityksellä, joka kesti aina vuoteen 2001 saakka. Samaan aikaan hän johti Skotlantilaista kamariorkesteria (1987–1991) ja Toronton sinfoniaorkesteria (1994–2001). Oslon filharmonista orkesteria hän johti vuodet 2006–2013, jonka jälkeen hänet nimitettiin orkesterin historian ensimmäiseksi kunniakapellimestariksi.
Vuodesta 2010 lähtien Saraste on toiminut Kölnissä WDR:n sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina. Kotimaassaan hän toimii Suomalaisen kamariorkesterin taiteellisena johtajana, ja helsinkiläisyleisö onkin saanut nauttia heidän konsertoinnistaan viime vuosina useasti mm. pianisti Radu Lupun soittaessa solistina. Hän on myös Tammisaaren kesäkonserttien taiteellinen johtaja. Saraste on saanut huomattavia tunnustuksia taiteellisesta työstään, mm. Pro Finlandia - ja Jean Sibelius -mitalit sekä Säveltaiteen valtionpalkinnon. Kunniatohtoriksi hänet on nimitetty sekä Sibelius-Akatemiassa että Yorkin yliopistossa Torontossa.
Saraste tunnetaan ahkeruuden ja määrätietoisuuden puolestapuhujana, jonka tinkimättömällä tarkkuudella ja vähäsanaisen nokkelalla huumorilla hoidetut harjoitukset johtavat elämyksellisiin konserttikokemuksiin.
Seuraa Jukka-Pekka Sarastetta Twitterissä @jpsaraste
Joonas Ahonen
Uusi musiikki iski jo 10-vuotiaan Joonas Ahosen (s. 1984) tajuntaan, mutta kun hän teininä pääsi Sibelius-Akatemiaan Tuija Hakkilan ja myöhemmin Liisa Pohjolan oppiin, hän joutui tutustumaan muihinkin musiikin tyylisuuntiin aina varhaisbarokista romantiikkaan. Onneksi, hän muistelee nyt, sillä nykyään Ahonen soittaa mielellään myös klassismin teoksia, ennen kaikkea Beethovenia. Painopiste pysyy silti vahvasti ajassa kiinni. Maineikkaan Klangforum Wien -ensemblen jäsenenä Ahonen myös opettaa Grazin musiikkiyliopiston nykymusiikkiohjelmassa.
Ahosella on yhteistä historiaa Helsingin kaupunginorkesterin kanssa. Kun hän viimeksi esiintyi orkesterin solistina vuonna 2007, hän soitti Mozartin c-molli-konserton, vuonna 2002 hän soitti Maj Lind -kilpailun finaalissa Paul Hindemithin pianokonserton, ja saman vuoden itsenäisyyspäivänä Einar Englundin ensimmäisen konserton. Tänä iltana Ahonen esittää ensimmäistä kertaa George Gershwinin pianokonserton. Uudemman musiikin säveltäjistä Ahonen onkin profiloitunut erityisesti amerikkalaisiin, kuten Conlon Nancarrow’iin, Morton Feldmaniin ja etenkin Charles Ivesiin, jonka teoksia hän on myös levyttänyt BIS-yhtiölle. Amerikka-keskeisyys on silti sattumaa, mutta yhteisiäkin nimittäjiä löytyy.
”Amerikkalaisessa musiikissa kiinnostaa tietty epäakateemisuus. Verrataan vaikka aikalaisia Charles Ivesia ja Arnold Schönbergiä. Tietenkään se ei ole mustavalkoista, mutta tuntuu, että Euroopassa on oltu tietoisempia omasta asemasta musiikinhistoriallisessa jatkumossa. Gershwin ei juuri liene vaivannut päätään viitekehyksillä, vaan on antanut pianokonserttonsa estoitta piirtyä 1920-luvun Yhdysvaltojen soivaksi kuvaksi”, Ahonen kertoo.
Pianistin suhtautuminen konserttosoittamiseen ei muutu, vaikka Gershwinin tyyli noudattaa eurooppalaisen perinteen lisäksi jazzia. ”Tietenkin jazzmusiikin tuntemus on eduksi, mutta konserton stemma on niin sanotusti läpikirjoitettu. Vapaudet, joita voi halutessaan ottaa, ovat periaatteessa saman tyyppisiä kuin vaikkapa Mozartin konsertoissa.”
Seuraa Joonas Ahosta Twitterissä: @ahonenjoonas
George Gershwin: Pianokonsertto
Venäjänjuutalaisen perheen vesa George Gershwin (1898–1937) loi musiikissaan ennenkuulumattoman yhdistelmän jatsin ja konserttimusiikin elementeistä. Nykyään moinen tyylicocktail herättäisi tuskin huomiota saati moitteita, mutta Gershwinin saama jättimäinen suosio nosti myös hänen vastustajansa jaloilleen. Yhtäältä häntä ihailtiin, mutta etenkin tyylilajien rajoja vartioivan kansanosan keskuudessa viihdemusiikin käyttö koettiin alatyyliseksi. Samanlaista kohtelua sai Gershwinin suuri ihailija ja työn jatkaja Leonard Bernstein, jonka sukkulointi kulttuurikentän eri karsinoissa koettiin vähintäänkin ongelmalliseksi.
Gershwiniä myös luultiin itseoppineeksi amatööriksi, joka hankki soittotaitonsa vain musiikkiliikkeiden pianoja pimputtamalla ja ihan vahingossa päätyi teattereiden iskelmänikkariksi. Gershwiniä moinen imarteli, ja hän myös itse ruokki huhuja katujen korkeakoulusta valmistuneesta torimuusikosta kirkastaakseen imagoaan taiderinkien ulkopuolisena toisinajattelijana. Totta puhuen hän oli saanut yliopistotason yksityisopetusta poikavuosista asti, ja nimekkäät säveltäjät Maurice Ravelista Nadia Boulangeriin ja Arnold Schönbergiin joutuivat jopa kieltäytymään hänen pyytämistään sävellystunneista, jotteivät pilaisi hänen persoonalliseksi kehittynyttä tyyliään.
Pianokonsertto (1925) on Gershwinin ensimmäinen itse orkestroitu teos, kiistattomasti taitavasti tehty sävellys ja iso kehitysaksel edellisen teoksensa, Rhapsody in Bluen yksinkertaisesta, lähinnä kekseliäisiin melodioihin perustuvasta kokonaisuudesta. ”Moni kuvitteli, että Rhapsody oli pelkkä onnenkantamoinen. No, minäpä ajattelin näytttää, että tavaraa kyllä riittää”, Gershwin kommentoi. Kantaesityksessä jotain Rhapsodyn kaltaista odottanut yleisö joutui pettymään, eikä teos ole koskaan saanut ansaitsemaansa suosiota konserttisaleissa, vaikka sekä Sergei Rahmaninov että Ravel antoivat sille korkeimman mahdollisen tunnustuksen säveltämällä omat myöhäiset konserttonsa gershwiniläisen hybridityylin innoittamana. Katkelmallisesta Rhapsodysta poiketen pianokonsertto on klassisesti kolmiosainen teos, jossa hidasta keskiosaa reunustavat nopeat allegrot.
Dmitri Šostakovitš: Sinfonia nro 4
Seikat, jotka johtivat Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) neljännen sinfonian (1936) hyllyttämiseen 25 vuodeksi, paljastavat Stalinin kulttuuripolitiikan karmeuden kaikilla tasoilla. Yhtäältä Šostakovitšin nousu kulttuuripiirien eliittiin merkitsi loisteliasta uraa, toisaalta yhä näkyvämpi asema säveltaiteen jalustalla merkitsi pudotusta aina vain korkeammalta ja kivualiaammin. Eikä hän ollut ensimmäinen. Nikolai Roslavets savustettiin maaseudulle, Alexandr Mosolov vangittiin, Gavriil Popov peloteltiin puudeliksi. Šostakovitšia säästeltiin.
Kun Pultti (1931), työläisarkea liian satiirisesti käsitellyt baletti, vedettiin ohjelmistosta, syntipukiksi uhrattiin säveltäjän sijasta ohjaaja Fjodor Lopuhov. Mutta vuonna 1936 tuli Šostakovitšin vuoro. Ensin Stalin näki valtavan suositun oopperan Mtsenskin piirikunnan Lady Mcbethin ja saneli Pravdaan surullisen kuuluisan kirjoituksen ”Sekasotkua musiikin asemesta”, ja vain kymmenen päivää myöhemmin Pravda haukkui niinikään yleisön rakastaman baletin Kirkas puro. Sen libretisti Adrian Pjotrovski teloitettiin vuonna 1937.
On ilmeistä, että Stalinin raivoa ruokkivat musiikin sijaan teosten juonet ja lavatapahtumat, mutta varmuuden vuoksi Neuvostosäveltäjäin yhdistys päätti puuttua Šostakovitšin taiteeseen. Herrojen kanssa käydyn keskustelun perusteella Šostakovitš näki parhaaksi vetää neljäs sinfoniasa pois kantaesityksestä viime hetkellä vedoten sen ”grandiosomaniaan” ja aikansa eläneeseen tyylilliseen ideaaliin. Teoksen suurin rikos oli jatkaa Lady Mcbethin väkivaltaisuutta väkevine vaskijaksoineen. Sen melodioita ei voi laulaa, sen harmoniat ovat monimutkaisia, se ei kantanut korttaan kansallisen kulttuuriohjelman kekoon, se oli kokeellinen ja yksilöllinen – ja viimeinen teos, jonka Šostakovitš saattoi säveltää tuntematta kommunistikätyrien näkymätöntä kättä kynänsä tyvessä.
Vähän ennen kuolemaansa Šostakovits muisteli: ”Olisinko ollut toisenlainen ilman ‘puoluekuria’? Todennäköisesti. Epäilemättä olisin säilyttänyt neljännessä sinfoniassa seuraamani suunnan vahvempana ja terävämpänä. Olisin ollut loisteliaampi, käyttänyt sarkastisempaa tyyliä. Olisin voinut esittää ajatukseni avoimemmin joutumatta tyytymään niiden naamioimiseen. Olisin kirjoittanut puhtaampaa musiikkia.”
Jaani Länsiö
