Ylikapellimestari Susanna Mälkki ja Musiikkitalon kuoro tuovat illan täydeltä enkeleitä, kaukaa kaikuvia trumpetteja ja surumielisiä tansseja.
Mystinen jännite läpäisee Jonathan Harveyn teoksen Messages, jossa kuoro lausuu mytologisia enkelinimiä johdattaen kuulijat eteeriselle matkalle seitsemän taivaan halki. Rahmaninovin viimeinen sävellys on yhtä aikaa taiteellinen testamentti, säkenöivä tanssisarja ja venäläisen kaihon korkein ilmentymä.
Jonathan Harvey: Messages
Brittiläinen säveltäjä Jonathan Harvey (1939-2012) opiskeli Cambridgessä ja Glasgow’ssa. Sävellystä hän opiskeli Erwin Steinin ja Hans Kellerin johdolla. 1980-luvun alussa Pierre Boulez kutsui hänet työskentelemään Pariisiin. Kansainvälinen läpimurto tapahtui nauhateoksella Mortuos Plango, Vivos Voco (1980). Harvey sävelsi orkesteri-, kamari-, soolo- ja näyttämöteoksia, ja hyödynsi usein aikansa uusinta teknologiaa luodakseen aivan uudenlaisia soitinvärejä.
Harvey perehtyi buddhismiin ja muuhunkin itämaiseen ajatteluun, mikä vaikutti suuresti hänen myöhempään tuotantoonsa. Esimerkiksi kamariorkesteriteos Tranquil Abiding (1998) on meditaatiomusiikkia, orkesterikappale Body Mandala (2006) on saanut innoituksensa Tiibetin temppelimusiikista, ja ooppera Wagner Dream (2007) ottaa lähtökohdakseen Richard Wagnerin keskeneräiseksi jääneen, buddhismia käsitelleen oopperahankkeen Die Sieger.
Messages (Viestejä) sekakuorolle ja orkesterille syntyi vuonna 2007 Berlinin radion kuoron ja Fundación Patronata de la Semana de Musica Religiosa de Cuencan tilauksesta. Teos sai kantaesityksensä Berliinissä 29.3.2008. Reinbert de Leeuw johti Berliinin radion kuoroa ja Berliinin filharmonikkoja.
Messages kuvaa matkaa seitsemän taivaan kautta. Enkelit on jaettu yhdeksään luokkaan - esim. serafeihin, kerubeihin ja arkkienkeleihin - heidän taivaassa annetun tehtävänsä mukaisesti. Jumala istuu valtaistuimellaan seitsemännessä taivaassa. Sävellyksen teksti koostuu juutalaisten ja persialaisten enkeleiden nimistä. Harvey on todennut: ”Kuoron voisi ajatella kuvaavan enkeleitä renessanssin ja barokin taulujen tavoin: jotkut enkelit eivät ainoastaan laula, he myös soittavat barokkisoittimia. Kuoron voi tietysti myös kuvitella koostuvan enkeleistä, jotka tuovat ihmisille viestinsä.”
John Adams: Tromba Lontana
Yhdysvaltalaisen nykymusiikin kansainvälisesti ehkä kaikkein arvostetuin nimi, John Adams (s. 1947) on luonut maineensa etenkin suurimuotoisten teosten säveltäjänä. Tuotannon painopiste on oopperoissa, joista tunnetuimmat ovat Nixon in China (1987), The Death of Klinghoffer (1991) ja Doctor Atomic (2005) sekä soolokonsertoissa ja orkesterisävellyksissä, joista mainittakoon Harmonielehre (1985), Century Rolls (1997) ja Naive and Sentimental Music (1998). Adams on säveltänyt merkittäviä suurteoksia myös kuorolle ja orkesterille, esimerkiksi musiikin Pulizer-palkinnolla palkittu On the Transmigration of Souls (2002).
Adamsin lyhyistä orkesteriteoksista esitetyimmät ja suosituimmat lienevät kaksi fanfaaria, Tromba Lontana ja Short Ride on a Fast Machine. Molemmat syntyivät vuonna 1986. Tromba Lontana (Kaukainen trumpetti) syntyi Houstonin sinfonikkojen tilauksesta juhlistamaan, että oli kulunut 150 vuotta siitä kun Texas oli julistautunut itsenäiseksi osavaltioksi. Tromba Lontana sai kantaesityksensä Houstonin sinfonikkojen konsertissa Houstonissa 4.4.1986. Kantaesityksen johti Sergiu Commissiona.
John Adams kertoo: ”Otin lähtökohdaksi kääntää päälaelleen idean, jonka mukaan fanfaarin on oltava äänekäs ja luonteeltaan ulospäinsuuntautunut. Sävelsin neljä minuuttia kestävän kappaleen, jonka dynamiikka harvoin ylittää mezzopianon, ja joka sisältää kaksi saliin stereofonisesti aseteltua soolotrumpettia (joiden pitää olla joko salin takaosassa, tai eri parvilla). Trumpetit soittavat toistuvia kutsujaan, joissa pitkää säveltä seuraa pehmeä staccato-signaali. Orkesterissa soi jatkuva syke, joka luodaan pianon, harpun ja lyömäsoitinten tikityksen avulla. Jossakin kaukana taustalla soi jousissa pitkä, lähes aineeton melodia. Öisten pilvien lailla sitä tuskin edes huomaa.”
Sergei Rahmaninov: Sinfoniset tanssit op. 45
Joulukuussa 1917 säveltäjä ja pianisti Sergei Rahmaninov (1873-1943) jätti Venäjän vallankumouksen taakseen ja muutti ulkomaille. Vuonna 1918 hän matkusti perheineen Yhdysvaltoihin, missä asui kuolemaansa saakka ja loi uraa kansainvälisesti arvostettuna muusikkona. Hänen maineensa säveltäjänä kuitenkin rapistui. Samalla kun Stravinsky ja Schönberg loivat modernismia, Rahmaninov suosi nuoruutensa melodis-romanttista ilmaisua. Useat 1910-lopun jälkeen syntyneet teokset - joukossa neljäs pianokonsertto (1926/1941) ja kolmas sinfonia (1936) - saivat viileän vastaanoton.
Orkesteriteos Sinfoniset tanssit valmistui syksyllä 1940 ja sai kantaesityksensä Philadelphian orkesterin konsertissa 3.1.1941. Esityksen johti Eugene Ormandy, jolle partituuri on omistettu. Kriitikot reagoivat lähinnä kohteliaasti. Vasta myöhemmin Sinfoniset tanssit on saanut osakseen ansaitsemaansa arvostusta. Kyseessä on värikäs ja intensiivinen teos, joka kylläkin on uskollinen Rahmaninovin romanttiselle ilmaisulle, mutta samalla laajentaa sitä yllättävien rytmien ja orkesteritehojen avulla.
Teos jäi säveltäjänsä viimeiseksi, ja sellaiseksi se luultavasti myös oli tarkoitettu. Musiikissa on voimakkaan omaelämäkerrallista ainesta. Ensimmäisessä osassa Rahmaninov siteeraa varhaista ensimmäistä sinfoniaansa (1897). Finaalissa puolestaan soi katkelma kuoroteos Vigilian (1915) osasta joka kertoo Jeesuksen ylösnousemisesta. Kolmella osalla oli alunperin otsikot ”Keskipäivä”, ”Iltahämärä” ja ”Keskiyö”, jotka viittaavat nuoruuteen, vanhuuteen ja kuolemaan.
Ensimmäinen tanssi (Non allegro) on ilmeeltään terävä ja rytmikäs. Hitaassa keskijaksossa alttosaksofoni laulaa kauniin, alakuloisen melodian. Toinen tanssi (Andante con moto) on sykähdyttävä, hetkittäin morbidi valssi. Viimeinen tanssi (Lento assai - Allegro vivace) on teoksen dramaattisin, ja sisältää Rahmaninovin aiemminkin usein käyttämän keskiaikaisen Dies Irae- hymnin aiheen.
Christian Holmqvist
