Jan Söderblom
Helsinkiläislähtöinen, Fiskarsissa asuva Jan Söderblom (s. 1970) on kaupunginorkesterin yleisölle varmasti tuttu. Hän on se mies, joka usein astelee lavalle muiden soittajien jälkeen ja antaa orkesterille merkin virittää soittimensa. Vuodesta 2014 lähtien orkesterin konserttimestarina soittanut Söderblom kokee olevansa etuoikeutettu päästessään HKO:ssa niin moneen rooliin.
”Saan työskennellä sekä konserttimestarina, kapellimestarina, solistina että taiteellisessa visioinnissa ja tehdä kollegoiden ja vierailijoiden kanssa huikeita musiikillisia matkoja. Tämä kaikki syötyäni aamupalaa lasteni kanssa, ja illalla voin taas mennä takaisin perheeni luokse!” Viulistina hän on soittanut monissa Euroopan kuuluisista saleista, kuten Zürichin Tonhallessa, Berliinin Konzerthausissa ja Lontoon Wigmore Hallissa. Kapellimestarina hän on esiintynyt useiden orkestereiden kanssa, sekä mm. Tukholman kuninkaallisessa oopperassa ja Suomen Kansallisoopperassa.
Kuultuaan Anne Akiko Meyersin kiinnityksestä solistiksi Söderblom alkoi suunnitella illan ohjelmaa kauden teema mielessään. ”Meillähän tunnetaan amerikkalaista musiikkia hyvin popin puolella, mutta monet pohjoisamerikkalaiset säveltäjät ja heidän musiikkinsa on täällä aivan valkoista aluetta kartalla”, Söderblom kertoo. ”Kauden teema ei suinkaan rajoittanut vaan ohjaili inspiroivasti, melkein kuin suunnistaisi kompassin kanssa. Ivesin ja Elgarin teoksissa on symbolinen yhteys, ja Rautavaaralle opiskeluaikojen Amerikan-matkat ja myöhempi menestys olivat erityisen tärkeitä. Bates on suomalaisille huippu-uutuus.”
Anne Akiko Meyers
Kalifornian San Diegossa syntynyt, äitinsä puolelta japanilaissukuinen Anne Akiko Meyers (s. 1970) oli jo ennen kahdeksattatoista ikävuottaan tehnyt läheistä tuttavuutta tähtiviulistin elämäntapaan. Jo pikkutyttönä hän oli esiintynyt Los Angelesin ja New Yorkin filharmonikoiden solistina, legendaarisen tv-juontaja Johnny Carsonin The Tonight showssa kahdesti sekä televisioalan Emmy-gaalassa. Kuusitoistavuotiaana solmittu sopimus ICM-agenttitoimiston kanssa vei Meyersin kansainvälisille konserttiareenoille ja äänitysstudioiden maailmaan; hänen kataloginsa sisältää jo 36 levyä, ja vuonna 2014 hänet listattiin menestyneimmäksi klassiseksi muusikoksi amerikkalaisen Billboard-lehden levymyyntitilaston mukaan.
Monipuolisuuttaan Meyers on pitänyt yllä tekemällä yhteistyötä yli genrerajojen, mistä antaa viitteitä myös hänen suosikkimuusikoidensa lista: Bach, Vivaldi, Billy Holiday, Tony Bennett… Hän on esiintynyt yhdessä niin Wynton Marsaliksen, Il Divon kuin Michael Boltonin kanssa. Meyers myös soittaa hänelle varta vasten räätälöityjä teoksia nykymusiikin kaanoniin vakiintuneilta säveltäjiltä kuten Mason Bates, Adam Schoenberg, Arvo Pärt ja John Corigliano. Maine musiikin innokkaana tilaajaana on kiirinyt:
”Jotkut säveltäjät juoksevat karkuun minut nähdessään, koska vaadin heiltä niin sinnikkäästi lisää ohjelmistoa viululle. Jos ei kysy, ei koskaan voi tietää. Se on mottoni, ja ainahan voi kieltäytyä”, Meyers kertoo classicalmpr.org-sivustolla. Hänen levyttämänsä Einojuhani Rautavaaran Fantasia oli ainoa klassisen musiikin edustaja, joka pääsi Yhdysvaltain julkisen palevelun radioyhtiön NPR:n 100 parhaan kappaleen listalle vuonna 2017.
Meyers soittaa mm. Henri Vieuxtempsille kuulunutta Guarneri del Gesu -viulua vuodelta 1741, jonka on hänelle elinikäisellä käyttöoikeudella lainannut nimettömänä pysyttelevä omistaja.
Jaani Länsiö
Anne Akiko Meyers is represented by Colbert Artists Management, Inc., 307 Sevents Avenue, Suite 2006, New York NY 10001. Tel: (212) 757-0782. www.colbertartists.com
Anne Akiko Meyers records extensively for the eOne label. She may also be heard on Avie, Camerata, Hyperion, Naxos, RCA Victor Red Seal, RPO, Sony and Warner Classics family of labels.
Charles Ives: The Unanswered Question
Charles Ives (1874-1954) teki uran vakuutusasiamiehenä samaan aikaan kun hän kaikessa hiljaisuudessa sävelsi teoksia, jotka radikaalisti erosivat tuon ajan tyypillisestä yhdysvaltalaisesta musiikista. Siinä missä kollegat 1900-luvun alussa yrittivät imitoida eurooppalaista taidemusiikkia, Ives harrasti polytonaalisia ja polyrytmisiä kokeiluja. Hän siteerasi hymnejä ja ragtime-sävelmiä ja loi patrioottisten laulujen ja salonkisävelmien pohjalta värikkäitä kollaaseja.
Ives ei juuri tuonut teoksiaan esille, ja vuodesta 1927 lähtien hän vähitellen lopetti uusien teosten säveltämisen ja keskittyi hiomaan varhaisia partituurejaan. Hänen maineensa alkoi hiljalleen kasvaa kiitos muiden muassa Aaron Coplandin, Elliot Carterin ja Bernard Herrmannin työn hänen musiikkinsa hyväksi. Suurin osa Ivesin uraauurtavista sävellyksistä kantaesitettiin kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Ivesin luultavasti kuuluisin ja esitetyin teos on vuonna 1906 luonnosteltu suggestiivinen orkesterikappale The Unanswered Question (Kysymys vailla vastausta). Ives uudisti partituurin 1930-luvulla, ja The Unanswered Question kantaesitettiin vuonna 1946. Teknisesti kyseessä on säveltäjälle luonteenomainen kokeilu. Orkesteri on jaettu kolmeen ryhmään (soolotrumpetti, jouset, ja puhaltimet), jotka soittavat omissa tempoissaan. Teoksessa on kuitenkin myös filosofinen idea. Jouset, jotka hiljaa soittavat täysin tonaalista musiikkia, ovat Ivesin mukaan ”druideja jotka vaikenevat - he eivät tiedä mitään, eivät näe mitään, eivät kuule mitään”. Trumpetti toistaa samaa atonaalista melodiaansa, ”olemassaolon ikuista kysymystä”. Puhallinryhmä yrittää löytää mahdollisia vastauksia, mutta repliikit muuttuvat asteittaan yhä kaoottisimmiksi ja riitasointuisimmiksi. Trumpetin esittämä kysymys jää lopussa roikkumaan ilmaan.
Mason Bates: Viulukonsertto
Mason Bates (s. 1977) on opiskellut sävellystä, pianoa ja kirjallisuutta Columbian yliopistossa ja Kalifornian yliopistossa, sävellyksen opettajinaan mm. John Corigliano ja David Del Tredici. Bates on ollut Kalifornian sinfonikkojen ja Pittsburgin sinfonikkojen kotisäveltäjä, ja nykyään hän on Washingtonissa sijaitsevan Kennedy Center for the Performing Artsin kotisäveltäjä. Hän on työskennellyt DJ:nä järjestäen konserttisarjoja, joissa yhdistetään klassista musiikkia ja elektronista tanssimusiikkia. Myös useat Batesin omat sävellykset - kuten Liquid Interface (2007), Mothership (2011) ja Anthology of Fantastic Zoology (2015) - yhdistävät perinteisen orkesterin ja elektroniikan keinovarat. Vuonna 2012 hänelle myönnettiin arvostettu yhdysvaltalainen Heinz-palkinto työstään klassisen musiikin rajojen laajentamisen hyväksi. Musical America –musiikkimedia valitsi Batesin Vuoden säveltäjäksi 2018.
Viulukonsertossa (2012) Bates asetti itselleen haasteen. Hän halusi luoda teknomusiikin soundeja ja rytmejä sinfoniaorkesterin avulla. Teos on sävelletty Anne Akiko Meyersille ja Pittsburghin sinfonikoille, jotka kantaesittivät sen Pittsburghissa 7.12.2012. Kapellimestari oli Leonard Slatkin.
Viulukonserton inspiraationa on toiminut muinainen Archeopteryx, dinosauruksen ja linnun hybridi. Batesin mukaan hänen teoksensa soolo-osuus on samanlainen hybridi kuin liskolintu: toisaalta viulu soittaa alkukantaisia rytmejä, toisaalta lyyrisiä melodioita. Teoksen kolme tauotta esitettävää osaa liittyvät ajatuksiltaan tähän muinaiseen lintuun. Ensimmäinen osa Archeopteryx esittelee sen. Toinen osa Lakebed Memories liittyy Saksassa olevaan järvikerrostumaan, josta linnun fossiilit ensi kertaa löytyivät. Viimeisessä osassa The Rise of Birds kömpelö dinosaurus muuttuu keveäksi linnuksi.
Einojuhani Rautavaara: Fantasia sooloviululle ja orkesterille
Einojuhani Rautavaara (1928-2016) käytti useassa teossarjassaan - etenkin sinfonioissaan ja oopperoissaan - erilaisia sävellystyylejä, kuten 12-säveltekniikkaa, uusklassismia, sarjallisuutta ja uusromantiikkaa. Rautavaaran kahdentoista soolokonserton sarja on sikäli poikkeuksellinen, että kaikki teokset suosivat melodista ja uustonaalista ilmaisua. Näissä teoksissa Rautavaaraa näyttäisi kiinnostaneen kokeilla kuinka hän eri tavoin voi yhdistää perinteisen soolokonserton idean soololle ja orkesterille sävelletyn visionaarisen runoelman ideaan. Luonteenomaisia esimerkkejä ovat esimerkiksi viulukonsertto (1977), Angel of Dusk (kontrabassolle, 1980), Gift of Dreams (pianokonsertto nro 3, 1998) ja Towards the Horizon (sellokonsertto nro 2, 2008-2009). On ehkä johdonmukaista, että Rautavaaran myöhäinen Fantasia viululle ja orkesterille (2015) lopullisesti loikkaa pois koko konserton genrestä.
Teos syntyi viulisti Anne Akiko Meyersin aloitteesta. Meyers oli teini-ikäisenä tutustunut ja ihastunut Rautavaaran musiikkiin ja alkanut haaveilla tilaavansa säveltäjältä teoksen. Kun hän vuonna 2014 lopulta otti Rautavaaraan yhteyttä, tämä otti oitis tilauksen vastaan. Saatuaan Fantasian nuotit syksyllä 2015 Meyers oppi osuutensa ja matkusti Helsinkiin. Tapaamisessa Rautavaaran kanssa katsottiin teos läpi. Fantasia sai kantaesityksensä säveltäjän kuoleman jälkeen, Kansas Cityssä 24.3.2017. Kaupungin orkesteria johti Michael Stern. Myöhemmin samana vuonna Meyers, Philharmonia Orchestra ja Kristjan Järvi levyttivät Fantasian CD:lle.
Anne Akiko Meyersin mukaan teoksesta löytää samaa sielukkuutta ja ajatusten syvyyttä kuin esimerkiksi sinfoniasta Angel of Light. Hän luonnehtii Fantasiaa elegiseksi sävellykseksi jossa on hyvin henkilökohtaisen pohdinnan tunnelmaa. Se jäi erääksi Rautavaaran kaikkein viimeisimmistä teoksista.
Edward Elgar: Enigma-muunnelmat op. 36
1890-luvun loppupuolella Edward Elgar (1857-1934) painiskeli säveltäjän uransa kanssa. Hänen musiikkinsa ei juurikaan herättänyt kiinnostusta, ja hän joutui työskentelemään opettajana ja viulistina jatkuvan rahapulan vuoksi. Eräänä lokakuun iltana vuonna 1898 Elgar palasi rättiväsyneenä kotiin ja istuutui pianon ääreen. Hän keksi teeman, ja alkoi aikansa ratoksi muunnella sitä niin, että jokainen muunnelma heijasti jotakin perheen ystävälle ominaista luonteenpiirrettä tai käytöstä: tässä Baker suuttuu ja lyö oven kiinni lähtiessään, tässä Griffith yrittää soittaa pianoa, tässä urkuri Sinclair on souturetkellä koiransa kanssa…
Elgarin vaimo kehotti innostuneena miestään säveltämään tämän idean pohjalta. Helmikuussa 1899 valmistunut orkesteriteos Enigma-variaatiot sai kantaesityksensä Lontoossa saman vuoden kesäkuussa Hans Richterin johdolla. Vastaanotto oli suuri menestys ja merkitsi Elgarin uran käännekohtaa. Esityksen jälkeen hän muokkasi partituuria, ja teoksen lopullinen versio sai kantaesityksensä Worcesterissa syksyllä 1899.
Jokainen muunnelma on siis Elgarin jonkun ystävän muotokuva. Partituurissa tämän henkilöllisyys on ilmaistu joko lyhenteellä (esim. ”W.N.” = Winifred Norbury) tai pseudonyymillä (esim. ”Nimrod” = August Jaeger, Elgarin kustantaja). Mukana ovat myös Elgarin vaimo (”C.A.E.” = Caroline Alice Elgar) ja säveltäjä itse (”E.D.U.”= vaimon antama lempinimi Eduard). Osien otsikot ja niiden oikea tulkinta eivät silti muodosta sävellyksen todellista mysteeriä, enigmaa. Elgar rakasti sana-arvoitusten lisäksi myös musiikillisia arvoituksia. Hän ilmoitti muunnelmien teeman olevan kontrapunkti tai säestys jollekin jo olemassa olevalle, kuuluisalle melodialle. Hän ei kuitenkaan koskaan paljastanut mistä melodiasta oli kyse. Netistä voi löytää sivuja, joilla liikaa vapaa-aikaa omaavat ihmiset esittelevät teorioitaan melodian alkuperästä.
Christian Holmqvist
