Helsingin kaupunginorkesterin muusikoiden kamarimusiikkikonsertti
Helsingin kaupunginorkesterin muusikot soittavat kamarimusiikkikonsertin Musiikkitalon konserttisalissa ilman saliyleisöä. Konsertin suora verkkolähetys alkaa klo 18.30 Helsingin kaupunginorkesterin HKO Screen -mobiilisovelluksessa sekä Yle Areenassa. Konsertti-illan avaa Visuaalinen alkusoitto, joka esitetään myös Musiikkitalon mediaseinällä. Konsertti kuullaan Yle Radio 1:ssä klo 19.
Ohjelma:
Johannes Brahms: Pianokvintetto f-molli op. 34 (40')
Martti Rautio, piano
Helmi Kuusi, viulu
Eva Ballaz, viulu
Carmen Moggach, alttoviulu
Tuomas Ylinen, sello
W. A. Mozart: Huilukvartetto D-duuri K285 (15')
Jenny Villanen, huilu
Satu Savioja, viulu
Tiila Kangas, alttoviulu
Aino-Maija Riutamaa de Mata, sello
Johannes Brahms: Pianokvintetto f-molli, Op. 34
Romantiikan ajan kamarimusiikista puhuttaessa Johannes Brahmsin nimi sujahtaa yleensä jo ensimmäisiin lauseisiin. Häneen viitataan saksalaisen kielialueen tärkeimpänä romantikkona ja ensimmäisenä Beethovenin veroisena kamarimusiikin tekijänä sitten Ludwigin itsensä päivien. Brahms omaksuikin täydellisesti klassikoiden muotokielen. J.S. Bachilta hän löysi kontrapunktin, Beethovenilta hän sai motiivis-temaattisen työskentelyn mallin ja Robert Schumannilta hän ammensi romantiikan hellittämättömän tunteen ja ilmaisun.
Kymmenisen vuotta ennen pianokvinteton sävellystyötä nuori Brahms vieraili ensi kerran vanhemman kollegansa Robert Schumannin luona. Schumann oli nuoren säveltäjän ilmaisusta välittömästi vaikuttunut ja se oli alku säveltäjien väliselle ystävyydelle. Perheystävyyden piiriin kuului myös Robertin vaimo, Clara Schumann, aikansa merkittävimpiä pianisteja. Brahmsin ja Clara Schumannin ystävyyden laadusta on aikojen saatossa tietysti esitetty myös monensorttisia arvailuja. Robert Schumannin osaksi tuli kuolla mielisairauden viemänä ja ystävän poismeno lienee vaikuttanut Brahmsiin voimakkaasti; pianokvintetto f-molli on säveltäjänsä ensimmäisiä merkittäviä teoksia joka valmistui ystävän kuoleman jälkeen.
Kvinteton synty oli säveltäjälle koettelemus. Sen ensimmäinen versio on kirjoitettu jousikvintetille, jossa perinteiseen jousikvartettiin oli lisätty toinen sello. Säveltäjä luovutti teoksen luottoviulistilleen Joseph Joachimille. Tämä piti teosta hankalana toteuttaa - ’se vaatii ihan rutosti energiaa’ - mutta näki samalla sen erityislaadun: ’En tosin halua liiaksi puuttua yksityiskohtiin kappaleessa, joka jokaisella rivillään todistaa ylitsepursuavaa luomisen virtaa - mutta minusta tästä teoksesta, kuulkaa, puuttuu viehättävyys.’ Brahms työsti teosta uudelleen - ei välttämättä ilmaisultaan Joachimin toivomaan suuntaan. Uusi versio ei kuitenkaan tyydyttänyt säveltäjää. Ongelma tuntui olevan siinä, että hän odotti kokoonpanolta ilmaisua, joka ylitti ensemblen rajat.
Alkoi seuraavan version työstäminen. Musiikki valettiin uudelleen sonaatiksi kahdelle pianolle. Jälkikäteen ajatellen on hieman sääli, että jousikvintettoversion kohtaloksi tuli joutua säveltäjän hävittämäksi. Clara Schumann oli tutustunut molempiin näistä ensimmäisistä versioista; uuden version soitettuaan hän totesi: ’Tuntuu kuin olisin juuri lukenut pitkän traagisen tarinan.’ Brahms itse piti teoksen uudesta tulemisesta ja esittikin sitä yhdessä Clara Schumannin kanssa.
Kipinä seuraavalle muutokselle tuli Claralta: ’Se on todella uskomattoman vahva teos, mutta minusta se on niin orkestraalinen, että sen ideat liiaksi hukkuvat pianon rajoituksiin!’ Teoksen vääjäämätön kulku kohti viimeistä versiota alkoi ja vasta lopullisen version ensemble - piano jousia vasten - vihdoin antaa teoksen temaattiselle materiaalille sen selkeyden, jota sävellyksen rikas kontrapunkti kaipaa.
Varhainen teos on nuoren säveltäjän tilintekoa Sturm und Drang -hengessä. Sen vangitseva tematiikka ja pitkittyneet jännitteet eivät laske irti kuulijasta. Kuinka paljon Brahms tässä ammentaa omasta elämästään jää meidän arvailujemme varaan. ’In meinen Tönen spreche ich.’ (’Sävelteni kautta minä puhun.’) Brahmsilla oli tapana sommitella musiikillisia motiiveja läheistensä nimistä ja Clara-motiivi eri muodoissaan on kvintetossa tiiviisti läsnä. Teoksen kohtalonmakuinen kromatiikka vahvistaa sen henkilökohtaisuutta. Kvinteton finaalin hidas avaus jämerine kromaattisine latauksineen on teoksen lohduttomimpia hetkiä. Vain vaivoin, kuin kohtalon saattelemana, musiikin kulku siitä etsiytyy diatonisemmaksi ja teoksen loppua kohti vihdoin hakeutuu kohti lohtua ja voimaantumista.
Wolfgang Amadeus Mozart: Huilukvartetto D-duuri, K285
Wolfgang Amadeus Mozart lienee musiikin historian pohdituimpia ja dokumentoiduimpia säveltäjiä. Edelleen, yli kaksi vuosisataa hänen jälkeensä julkaistaan hänen vaiheisiinsa liittyviä kirjoituksia, musikologit ja lääkärit kokoontuvat konferensseihin milloin pohtimaan hänen kuolinsyytään, milloin diagnosoimaan hänen mahdollista persoonallisuushäiriötään. Osa eritoten vanhemmasta elämänkertatuotannosta nostaa Mozartin korkeimmalle jalustalle ja ripottelee varoen kultapölyä hänen olkapäilleen - muokaten hänestä kärsivän neron aidossa romantiikan hengessä. Nämä käsitykset saivat varmaan antaa tilaa viimeistään Miloš Formanin Amadeus-elokuvan ja sen ituna olleen Wolfgang Hildesheimerin kirjoittaman Mozart-kirjan ilmestyessä. Yhtälailla värittynyt taitaa olla niidenkin kuva?
Yhtäkaikki, ehkä tässä on säveltäjä jonka kohdalla elämänkerrallisia selityksiä musiikkiin ei kannata kovin pöyhiä - enintään paria poikkeusta lukuunottamatta? Mozartin musiikki on silti synteesi, jonka hän loi kuulemastaan. Hän punoi saksalaisen tyylin vakavuuden ja vankan teknisen osaamisen yhteen italialaisen keveyden, iloisuuden ja suloisuuden kanssa. Hän oli poikkeuksellisen nopea oppimaan ja taitava matkimaan. On myös muistettava, että hän matkusteli paljon. Hän oli lyhyestä elämästään yli kymmenen vuotta matkoilla, alkaen varhaisvuosien ihmelapsikiertueista. Täyteen tunnistettavuuteen Mozartin tyyli muotoitui Haydniin, Händeliin ja Bachiin tutustumisen myötä. Ja Italianmatkat tietysti loivat hänen oopperailmaisunsa.
Mozartin musiikille on leimaa-antavaa vaivattomuus, oli se sitten Sturm und Drang -hengessä kirjoitettua, kuten vaikkapa pieni g-molli sinfonia tai jokin hänen aurinkoisen iloittelevista huilukvartetoistaan. Musiikki on liki lapsekkaan yksinkertaista ja samalla jumalallista. Säveltäjä pyöräyttää kaleidoskooppiaan ja luo tyylinsä säilyttäen loputtomasti uusia kuvioita. Hän oli tekniikaltaan virheetön, ilmaisultaan ainutlaatuinen ja luomisvauhdiltaan ehtymätön. Vaikka esimerkiksi oopperoiden aiheet ovat toisinaan aika triviaaleja, itse musiikki tuntuu helposti kohoavan arkipäiväisyyksien yläpuolelle.
Huilukvartetoissa riittää rutkasti vauhtia ja veitikkamaisia tilanteita sekä kontrasteja, jotka ovat samalla kertaa sekä ilmiselviä että oivaltavia. Huilun kujerrus vie helposti mukanaan ja saa kuulijan irroittamaan otteen arjestaan. Vaikka Mozartin musiikki on kovin itseohjautuvaa, sen pelimannihenkisyys jättää myös tulkitsijalle liikkumavaraa. Kuulijalle sen lapsenomainen optimismi antaa toivoa ja sielulle tilaisuuden hengähtää.
